Olympialaiset tai kuolema?

Judon suosiota maailmanlaajuisesti selittää isolta osin se, että siinä kamppaillaan neljän vuoden välein olympiamitaleista. Lukemattomat lapset, nuoret ja aikuiset kaikilla mantereilla treenaavat judoa haaveillen jonakin päivänä seisovansa olympialaisten podiumilla. Haave tästä on monelle kisaajalle motivaattori, joka pitää harjoituskoneen käynnissä. Mutta mitä tapahtuu, kun unelmat kohtaavat karut realiteetit?

Olympiamitaleita jaetaan kerran neljässä vuodessa. 56 kappaletta kerrallaan. Ylipäätään kisoihin selviytyy kovien karsintojen jälkeen 386 judokaa. Siis joka neljäs vuosi. Laskennallisesti alle 100 vuosittain judon aloittaneesta. Ja kun tästä vähennetään useammin kuin kerran olympialaisiin selvinneet, tuo luku on selvästi lähempänä viittäkymmentä. Suhteutettuna satoihin tuhansiin (varovasti arvioiden, kenties jopa yli miljoonaan) ympäri maailman vuosittain judon aloittaneeseen, huomataan että pyramidista tulee jyrkkä. Suomen mittakaavassa luvut eivät varmaankaan paljoa poikkea maailmanlaajuisista – läheskään joka ikäluokasta meillä ei ole olympiajudokaa. Varsinkaan vuoden 1996 jälkeen, kun karsintasysteemit tulivat kuvaan mukaan.

Edellä kerrotun statistiikan (jossa kuitenkin humanistisemmin suuntautuneena en ehkä ole ihan omimmillani) tarkoitus ei kuitenkaan ole romuttaa kenenkään haaveita tai judoliiton omaakaan visiota, josta jo aiemmin olen kirjoittanut. Olympiakulta tai olympiapaikka on mahdollinen ja tavoittelemisen arvoinen myös suomalaiselle judokalle. Matka sinne muodostaa kuitenkin väkisinkin sellaisen pudotuspelin, että erilaiset tositv-kisailut kalpenevat sen rinnalla minä päivänä tahansa kovin hellämieliseksi hupiviihteeksi. Matkalla sinne realismi vaan iskee useimmille, miltei kaikille. Näitä realismin hetkiä aiheuttaa varmasti monenlaiset asiat. Jotkut huomaavat, etteivät taidot kehity tarpeeksi nopeasti tai lahjat eivät riitä: muut tuntuvat menevän liian kaukana edellä. Toisilla olosuhteet, raha tai harjoitusvastuksen puute asettavat haaveet tosiasioiden eteen. Joillakin taas elämään tulee muuta mielekästä tai pakollista ja olympialaisten vaatima ammattimainen treenaaminen ei enää onnistu. Tai vaikkapa vakava loukkaantuminen. Syitä haaveiden uudelleenpäivitykseen on monia. Liian usein vain käy niin, että silloin judo loppuu kuin seinään.

Näin käy liian usein myös Suomessa. Moni jo menestynytkin urheilija lopettaa saman tien, kun tie nousee olympialaisten suhteen pystyyn.  Joillakin se tapahtuu junnuiässä, jotkut luovuttavat vasta raskaan olympiakarsinnan päätyttyä. Yhtä kaikki, tunnusomaista lopettamiselle on äkillisyys. Kadotaan saleilta ja niiden reunoilta kokonaan. Vaikka taitoa ja muita edellytyksiä olisi menestyä vielä vuosia toisella tasolla, eikä edes välttämättä tarvitsisi treenata aivan yhtä kovaa kuin ennen. Ja kehittyäkin voisi vielä vaikka kuinka ja monenlaisia tavoitteita olisi vielä mahdollista saavuttaa.  Puhumattakaan siitä, että jo saavutetulla taidolla ja tietämyksellä olisi annettavaa muille judokoille sparrarina, kisakumppanina tai vaikka valmentajana. Ollaan menty ”olympialaiset tai kuolema” – asenteella.

Yksi ongelma lajissamme ainakin Suomessa on siinä, että olympialaiset tuntuvat vievän kaiken huomion. Kaikkea mitataan olympialaisten kautta. Jos judoka pärjää vaikkapa EM-kisoissa päästen pisteille, alkaa aprikointi siitä, miten tulos voitaisiin suhteuttaa olympialaismenestykseen. Tai jos joku voittaa Eurooppa Cupin osakilpailun, moni miettii, ettei siitä nyt kuitenkaan jaettu olympiakarsintapisteitä. Aiempina vuosikymmeninä Pohjoismaiden mestaruus judossa oli tosi kova juttu, nyt se noteerataan samaan kategoriaan piirikunnallisissa kisoissa pärjäämiselle.

Myös kisaajille tämä voi muodostaa henkisen haasteen. Jos muuta kuin olympialaisia ei arvosteta, voi tie olla turhan kivinen. Tekee mieli hypätä yli liian monta porrasta kerrallaan. Mennään olympiakarsintoihin, vaikka kannattaisi pysytellä vielä Eurooppa cuppi- tai pohjoismaisella tasolla. Tuloksena on pettymyksiä pettymysten jälkeen. Jotta usko pysyisi yllä, voittojakin tarvitaan ja liian kovalla tasolla kisatessa niitä ei ikinä tule. Seurauksena on jälleen ”olympialaiset tai kuolema”-tyyppisiä lopettamisia. Tai sitten ollaan junnuvuodet oltu maajoukkueessa uskoen olympiaunelmaan, mutta parikymppisenä elämänvalintoja tehdessä ne joudutaan hylkäämään. Koska ollaan kasvettu siihen, että vain olympialaisilla on merkitys, muu ei sen jälkeen oikein tunnu miltään. Näin, vaikka edessä voisi olla vielä yli kymmenen vuoden kisaura ja mahdollisuus olla SM-mitaleilla  jokaikinen vuosi.

Kaikki lähtee arvostamisesta. Jos judoyhteisössä ajatellaan, että vain olympialaisilla on merkitystä, sitten se on niin. Mutta jos osaamme arvostaa myös muita saavutuksia ja vilpittömästi iloita niistä, niitä alkavat arvostaa myös kisaajat. Jos niin käy, alkavat kisaajamäärät vuorenvarmasti kasvaa. Sitä kautta taas suomalaisen judon taso nousee niin, että joku sinne olympialaistenkin podiumille joskus saadaan.

Siispä. Mimmi tai äijä joka nappaa mitalin minkä tahansa ikäluokan Eurooppa cupista on todella kova. Pohjoismaiden mestariksi ei  päädytä sattumalta. SM-mitalin saavutettuasi olet ikuisesti SM-mitalisti ja SM-kisat on aina kovin kotimainen judotapahtuma. Tai vaikka ajankohtaisesti: Baltic Sea Openissa pärjäämiseen vaaditaan erittäin kovien ja taitavien vastustajien voittamista!

Tankki  (joka ”olympialaiset tai kuolema”–asenteen vuoksi katosi reilu parikymppisenä muutamaksi vuodeksi kokonaan judosaleilta)

    Jaa Facebookissa