Kamppailulajien yhteistyöllä suuruuden ekonomiaa

Kamppailulajien yhteistyö porskuttaa hyvässä myötätuulessa eteenpäin. Konkretiaakin on jo saavutettu, vaikka isommat hyödyt ovat vielä tavoitteiden listalla. Asiat ovat edenneet hyvässä hengessä ja onnistuessaan yhteistyö voi toimia esimerkkinä koko urheilujärjestökentän uudistumiselle.

Alun perin tarkoitukseni oli omistaa tämä blogi kamppailuyhteistyön perusteiden auki kirjoittamiseen. Sitten kuitenkin muistin, että Pekka Lehdes oli jo vuosi sitten kirjoittanut auki oikeastaan kaiken olennaisen perusteista. Tässä asiassa mikään ei ole vuodessa muuttunut. Pientä julkisuutta asia sai Hesarissa viikko sitten, vaikka ilmeisesti toimittajan väärinymmärryksen vuoksi jutussa puhuttiin kamppailuliittojen yhdistämisestä.

Mistä sitten kamppailulajiyhteistyössä on kysymys? Tiivistettynä suuruuden ekonomiasta eli skaalaedusta. Nyt jokainen liitto joutuu yksinään tekemään kaikkea: hallintoa, taloutta, viestintää, lisenssijärjestelmiä, koulutusta ja niin edelleen. Se tarkoittaa erityisesti pienellä liitolla sitä, että rajoitetulla henkilöstömäärällä joudutaan tekemään sirpaleisesti kaikkea. Joku on joskus laskenut, että minkä tahansa liiton toimistosta löytyy yli sata erilaista asiaa, jotka vaikka tehtävänkuvauksiin voisi omaksi rivikseen kirjoittaa. Tästä seuraa väistämättä, että liittojen henkilöstön täytyy olla todellisia moniosaajia – kaikkea on osattava ainakin vähän. Olisi kuitenkin kenties fiksumpaa, että työssä voisi keskittyä hieman harvempiin asioihin. Osaaminen voisi tällöin kehittyä ja työn tuottavuus parantua. Ei tarvitse yrittää jonglöörinä pitää liian montaa palloa kerrallaan ilmassa. Lisäksi monia asioita voidaan tehdä vain yhden kerran, eikä jokaisen erikseen. Tästä esimerkkinä vaikkapa kamppailulajien yhteinen yhdenvertaisuussuunnitelma

Skaalaedulla on väliä myös ulospäin. Esimerkiksi vakuutusyhtiölle on paljon houkuttelevampaa tehdä tarjousta 50000 kamppailijan kokonaisuudelle kuin vaikka 7000 judokan liitolle. Myös sponsorointikuvioissa mahdollisuuden ovat ilmeiset. Sen sijaan, että myytäisiin mainostilaa yksittäisen lajin avulla, voitaisiin tehdä monilajipaketteja, joissa sama mainos näkyisi niin judogissa, painitrikoossa kuin vaikkapa nyrkkeilypaidassa.

Paljon tavoittelemisen arvoista yhteistyön syventämisellä voidaan siis saavuttaa. Jos oikein tiivistää, niin saavutusten pitäisi johtaa joko kustannussäästöihin tai parempaan laatuun. Jos teemme jotakin halvemmalla kuin nyt, voidaan säästyneet rahat käyttää judon ytimeen eli coreen – paljain jaloin tehtävän judon kaiken puoliseen edistämiseen. Vaikkei jossain suoranaisia säästöjä tulisikaan, on esimerkiksi paremmalla tiedottamisen laadulla itseisarvonsa ja ehkä välillisiä vaikutuksia myös coreen lisääntyneen mielenkiinnon kautta.

Myös tärkein rahoittajamme Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) on kamppailuyhteistyön kehittämisen lämmin kannattaja. Se näkyy konkreettisesti siten, että ministeriö on lähtenyt rahoittamaan yhteistyön syventämiseen tähtäävää hanketta. Tämän judoliiton kautta kanavoidun rahoituksen turvin Pekka Lehdes on toimivapaalla liitostamme Valon palkkalistoilla, tehtävänään toimia kehitystyön moottorina. OKM näkee minun tulkintani mukaan asian niin, että sirpaleinen lajiliittokenttä enemmän tai vähemmän haaskaa varoja hallintoon lajikohtaisen coren sijaan. Liian moni laji elää myös liiaksi valtion tuen varassa. Siksi hekin haluavat toimia suurempien yksiköiden kanssa ja jakaa rahaa keskitetymmin. Ja jos suurin rahoittajamme on tätä mieltä, kannattaa sitä kuunnella todella herkällä korvalla. (Tuosta linkkaamastani raportista (s.51) muuten pystyy laskemaan, että jos kamppailuliittojen tuet laskettaisiin yhteen, saataisiin aikaan tällä mittarilla Suomen kolmanneksi suurin urheilukonserni). Kuten jo aiemmin totesin, OKM ei siis aja kamppailulajiliittojen yhdistämistä. Lajiliittojen itsenäisyyttä se ei halua lopettaa, eivätkä se sitä oikein voikaan tehdä. Sen sijaan tehottomuuden ja coreen satsaamisen vähyyteen sillä on keinonsa puuttua. Euro on konsulteista armottomin.

Mitä siis pitäisi tavoitella? Minun mielestäni mistään sellaisesta joka ei kuulu judon coreen, ei kannata kynsin hampain pitää kiinni. Siis kaikki se tekeminen, jossa ei tarvita judo-osaamista voidaan tehdä yhdessä, mikäli siitä vain skaalaetuja on saatavissa. Kun asiaa tarkemmin miettii, ei liittotasolla ole itse asiassa montakaan asiaa, joissa tuo judo-osaamisvaatimus olisi täydet 100%. Kaikki ne yli sata tehtävänkuvausriviä on siis syytä kammata tarkasti ennemmin tai myöhemmin. Enemmin tai myöhemmin on myös ratkaistava kysymykset siitä, millainen hallinto syntymässä olevalle ”kamppailukonsernille” olisi luotava (sanomattakin selvää, ettei ainakaan sellaista, jossa kokonaisbyrokratia lisääntyy). Eteen tulee myös kysymykset rahanjaosta, kustannustenjaosta, vallasta ja vastuista. Uskon, että ne ovat ratkaistavissa kun tahtoa riittää.

Kamppailuyhteistyö siis porskuttaa eteenpäin. Asioissa edetään pala kerrallaan. Lähemmässä tarkastelussa on nyt neljä asiaa: lisenssiasiat, tiedotus, koulutus ja taloushallinto. Näistä on tarkoitus löytää skaalahyötyjä ja kenties jopa ns. pikavoittoja. Tavoitteena on ratkaisukeskeisyys, ei asioiden loputon pyörittely. Jos fiksua yhteistyömahdollisuutta löydetään, mennään rohkeasti eteenpäin, mikäli se yksittäiselle lajiliitolle käy. Kaikkien ei tarvitse lähteä kaikkeen mukaan – yhteistyö perustuu vapaaehtoisuuteen.

Tässä siis tilannepäivitystä tähän asiaan. Onnistuessaan kamppailuyhteistyön syventäminen vie suomalaista judoa eteenpäin. Ja se on Suomen judoliiton tehtävä ja olemassa olon oikeutus.

Tankki

    Jaa Facebookissa