Judokat kaapissa

Kuuntelin radiosta hiljan ohjelmaa, jossa uimari Ari-Pekka Liukkonen kertoi kaapista tulemisen kokemuksestaan. Haastattelun jälkeen aloin pohtia oman lajini judon tilannetta. Mietin, miksen suoralta kädeltä osannut nimetä ketään avoimesti seksuaalivähemmistöön kuuluvaa aktiivijudokaa. Onko omassa lajissani jotain erityistä muista lajeista poikkeavaa piirrettä, vai onko kaapissa olo edelleen yleisempikin lähtökohta suomalaisessa urheilussa?

Oma aktiivikisa-aikani oli 1980-luvulla ja 90-luvun alussa. Vietin nuoruuttani helsinkiläisillä judosaleilla, ympäristössä joka oli korostetun heteronormatiivinen ja erilaisuutta melko huonosti sietävä. Tuohon aikaan naisten judokin oli ei-olympialajina tietynlaisessa marginaalissa. Naisten ja miesten kisat olivat pääosin erikseen, arvokisoja myöten. Mieskilpailijoitten treeneissä ei käynyt kuin muutamia kovimpia ja kovapäisimpiä naisia. Ulkomaalaisia judosaleilla ei juuri näkynyt. Lieväkin erilaisuus saattoi aiheuttaa julmaakin kiusaamista. Muistan hyvin erään taitavan judokan, jonka pitämä lakki nosti hänet joidenkin vanhempien ja vahvempien judokoiden silmätikuksi. Sitkeästi hän kuitenkin jatkoi harjoitteluaan kehittyen aikanaan yhdeksi menestyneimmistä ja taitavimmista judokoista Suomessa. Mutta varmasti moni ei tuolloin kiusaamista jaksanut ja lopetti.

Sittemmin moni asia judosaleilla on muuttunut. Olympiastatuksen saatuaan naiset ovat tulleet miesten kanssa samoihin arvokisoihin niin kotimaassa kuin ulkomailla. Myös maajoukkue on miehille ja naisille yhteinen kaikissa ikäluokissa. Naiset ovat jopa vastannet pääosasta osasta suomalaista judomenestyksestä 2000-luvulla ja esimerkiksi judoliiton hallituksen jäsenistä on tasan puolet naisia. Maahanmuuttajia ja heidän lapsiaan on judossa mukana runsaasti. Myös erityisryhmät harjoittelevat judoa ympäri maan. Ajan myötä ainakin puheet ovat siistiytyneet ja erilaisuutta siedetään paljon paremmin kuin kolme vuosikymmentä sitten. Kiusaamisen ehkäisyyn on kiinnitetty huomiota myös liittotasolla esimerkiksi ohjaajakoulutuksissa ja kamppailija ei kiusaa-kampanjassa. Myös yhdenvertaisuuden edistämiseen on kiinnitetty huomiota.

Moni lasikatto on siis murrettu – mutta miksi judon seksuaalivähemmistöt edelleen ovat kaapissa? Joku voisi väittää, ettei laji syystä tai toisesta ainakaan huipputasolla sovellu homoille. Tämän teorian kylläkin kumoavat muutamat kaapista tulleet huippujudokat maailmalla. Myös Suomessa tiedän muutaman kilpajudokan tulleen kaapista – mutta vasta kilpauransa jälkeen. Jäljelle jää siis vain se selitys, ettei kaapista tulo edelleenkään ole helppoa. Ainakaan aktiivikisa-aikana.

Mistä tämä vaikeus sitten johtuu? Heteromiehenä en tietenkään voi kuin arvailla. Uskoisin kuitenkin, että kanssajudokoiden - toisten kisaajien, valmentajien ja muiden lajin parissa toimivien – asenteissa, puheissa ja teoissa edelleen huokuu sellaista, joka ei edesauta asiaa. Se voi olla huulenheittoa, homottelua tai muuta puhetta, jonka läpi paistaa erilaisuuden paheksunta, vaikkei sitä tosimielellä koeta sanottavankaan. Ihan varmasti olen itsekin tällaiseen vuosien varrella ajattelemattomuuttani syyllistynyt, vähintään mukana hymähdellyt.

Toinen, lajispesifimpi asia tulee myös mieleen. Judo on paitsi yksilölaji, myös kontaktilaji. Judossa painitaan ja myllätään vastustajan iholla niin pystyssä kuin matossa. Fyysisen koskemattomuuden raja lajissa on hyvin pieni. Ulkopuolisen silmin lajissa tapahtuva kontakti voi näyttää hyvinkin estottomalta. Kilpajudokalta puuttuu tietty oman fyysisen reviirin suojelu. Tämä näkyy myös kisaajien keskinäisissä väleissä treenitauoilla ja harjoitusten ulkopuolella. Fyysinen ja sosiaalinen kanssakäynti näyttää sekä samaa että eri sukupuolten välillä melko estottomalta, vaikka tiettyjä ylittämättömiä tabuja siinäkin on. Ehkä suurin niistä liittyy siihen, ettei fyysistä kontaktia milloinkaan pidä tulkita seksuaaliseksi. Liittyisikö pelko homoseksuaaliksi tunnustautumisesta jotenkin tähän? Ehkä se on pelkoa siitä, miten muut suhtautuisivat. Nousisiko ympärille eräänlainen fyysinen muuri? Ja miten se vaikuttaisi parin saamiseen harjoituksissa? Kysymyksiä, jotka ovat lajissa kehittymisen edellytyksiä. Yksin kun et voi tulla hyväksi judokaksi. Tarvitset huipulle noustaksesi paljon erilaisia ja erityylisiä pareja eikä jakojäännökseksi jäämisen uhka varmasti tee siitä helppoa.

Kehitys erilaisuuden hyväksymisessä on ollut huimaa viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Niin yhteiskunnassa kuin judosaleilla. En usko, että seksuaalivähemmistöön kuuluminen sinänsä on nykyjudokoiden keskuudessa niin outo ja kummallinen asia kuin 80-luvulla. Kaapit ovat vielä kuitenkin on kiinni ja niitä ei varmasti ole helppo avata. Urheilijan ensisijainen tavoite urheilussa on kehittyä ja menestyä. Jos urheilija kokee, että eläminen avoimesti homoseksuaalina jotenkin haittaa tätä ensisijaista tavoitetta, on asian salaaminen ymmärrettävää. Ehkä tarvittaisiin lisää liukkosia, myös judoon. Rohkeita urheilijoita ja esikuvia, jotka uskaltaisivat näyttää, että urheilussa on mahdollista olla hyvä ja samalla avoimesti oma itsensä.

Marko%20laaksonen

Marko Laaksonen

    Jaa Facebookissa