Judoisät ja -äidit

Valtaosa suomalaisesta judotyöstä tehdään talkoilla. Aika harva saa lajin parista leipäänsä tai edes vähän lisää leipänsä päälle. Joskus mietinkin, mikähän meitä vapaaehtoistyötä tekeviä oikein motivoi. Rakkaus lajiin, mahdollisuus tehdä nuorisotyötä tai edistää kansanterveyttä ovat varmaankin niitä jaloja ja epäitsekkäitä syitä. Ehkä vähemmän jaloksi koettuja, mutta sinällään ihan hyväksyttäviä syitä voi olla myös arvostuksen saamisen tarve tai vyökorotuksen mahdollisuus. Mutta ainakin oman kokemukseni mukaan väkevin motivaatio talkootyöhön kumpuaa rakkaudesta omaan lapseen. Judoisät ja -äidit ovatkin monen judoseuran kantavia voimia.

Oma judoisän urani alkoi puolivahingossa, ilman suurta suunnitelmaa tulevasta. Kun kaksi vanhinta lastani tulivat muksujudoikään, oli itselläni jo parinkymmenen vuoden mittainen judoura takana. Tuossa ajassa en ollut vielä ehtinyt vetää montaakaan treeniä lapsille tai nuorille. Koska lapsia tuntui laji kiinnostavan, he aloittivat muksujudon ja itse täytenä noviisina tunsin velvollisuudekseni mennä mukaan apuohjaajaksi. Siitä alkoi oma judoisän urani.  Vähän mutkia suoristaen touhussa kävi sitten niin, että viidentoista vuoden kuluttua minulla oli oma kilpailijatiimi, kaikki vapaa-aikani kului käytännössä judon parissa ja ainakin oman seurani mittakaavassa seuran kisasaavutukset olivat koko lailla ennen näkemättömät. Mutta tuskinpa tällaista olisi tapahtunut, ellei oma poikani olisi innostunut kisaamisesta ja kohtuullisesti siinä pärjännytkin. Kun puhun judoisistä, puhun siis myös omasta kokemuksesta: luulen tietäväni taustalla vaikuttavat tunteet ja motiivit - ylevät ja myös vähemmän ylevät - ja ymmärrän mistä jotkut vanhempien kovatkin reaktiot erityisesti kisojen aikana kumpuavat. Ei se aina itsellänikään täysin tuubiin mennyt.

Kannusta, kuskaa ja kustanna. Näitä kolmea sanaa junnu-urheilijoiden vanhempia yleensä kehotetaan ohjenuoranaan pitämään. Ymmärrän pointin taustalla, mutta judovanhemmat ovat kyllä resurssi, jota ei kannata jättää hyödyntämättä seuroissa. Oma seurani Kirkkonummi on kautta aikojen osannut käyttää hyväkseen judovanhempia. Itse olin helppo tapaus, sillä olin jo valmiiksi mukana seuran toiminnassa. Toisenlainen, mutta yleensä myös melko varma tapaus ovat entiset judokat, jotka tuovat oman jälkikasvunsa kurssille tai muksujudoon. Aika usein tapahtuu niin, että tämä entinen judoka huomaa olevansa taas tatamilla, ensin apuohjaajana ja vähän ajan päästä treenaavansa myös itse ja valmistautuvansa siihen vyökokeeseen johon aikanaan jäi menemättä. Ja ylipäänsä olevansa kyynärpäitä myöten mukana erilaisissa seuran toiminnoissa. Ja sitten on niitä, jotka eivät kuuna päivänä ole judoa treenanneet, mutta saavat judokärpäsen pureman oman pilttinsä harrastuksen innoittamina. Meidän seurassa viimeiseksi mainittua polkua pitkin ei ihan vielä ole mustia vöitä suoritettu, mutta uskoisin ensimmäisen salin oviaukolta mukaan tempautuneen danin olevan todellisuutta seurassamme vuoden parin sisään.

Kun tarkastelee nykyisen U21 maajoukkueemme taustavoimia, huomaa judoisien ja –äitien merkityksen. Melkein kaikilla taustalla vaikuttaa judossa tavalla tai toisella aktiivinen vanhempi, jollei valmentajana niin ainakin jonkinmoisen managerin roolissa. Joidenkin kohdalla voidaan myös taustalta kaivaa valmentaja, joka on jonkun toisen judoisä ja joka on siinä sivussa valmentanut myös muita. Tämä on mielestäni suomalaisen kilpajudokulttuurin ja varmasti ylipäätään urheilun suurin muutos neljännesvuosisadassa. Omana kisa-aikanani 80-luvulla vanhemmat eivät olleet juurikaan mukana. Nyt se näyttää olevan lähes välttämättömyys. Kysymys kuuluu, johtuuko drop out ennen U21 ikää omalta osaltaan siitä, ettei Suomessa ilman taustavanhempaa pysty nousemaan tälle tasolle? Ja aikuisiin siirryttäessä ehkä osin siitä, että nuoren itsenäistyessä hän kokee judon asiaksi, jonka lopettamalla pystytään omalta osaltaan myös itsenäistymään? Näihin minulla ei ole vastausta, mutta näitä syitä en ole kenenkään kuullut aiemmin pohtivan.

Se mikä joskus yhä jaksaa hämmentää, on joidenkin judovanhempien toiminta silloin kun kaikki ei mene oman lapsen kohdalla suunnitellusti. Ymmärrän tunteet, joita erityisesti kisoissa vanhemmalla liikkuu. Silti, kun jollakin joskus keittää yli, syy on ulkopuolisena katsovan silmin aika mitätön. Välillä myös huomaa, että esimerkiksi judosäännöt eivät ole aivan hallussa. Ja sellainen käytös muuten vaikuttaa omaankin lapseen, jollei juuri siinä ja nyt, niin kuitenkin jollain aikavälillä. Eikä koko ajan tunteella reagoivan tai muiden kustannuksella oman jälkikasvunsa etua ajavan vanhemman lapsena oleminen mikään meriitti ole nuorten omissa ryhmissäkään.

Meillä Suomessa on paljon laadukasta kurssitusta judokoille. Meillä on myös paljon viisaita ja itseoppineita judovanhempia, joitten ymmärrys ja tietämys lajista ja kaikesta siihen liittyvästä on todella hyvällä tasolla. Sellainen tietotaso on vaatinut paljon työtä ja omistautumista asialle. Mutta on myös paljon judovanhempia, joitten tietämyksessä on paljon aukkoja suhteessa siihen, miten tärkeän roolin he ovat ottaneet lapsensa ja siinä sivussa ehkä myös monen muun lapsen judoharrastuksessa. Joskus olenkin pohtinut, pitäisikö liiton koulutusvalikoimaan lisätä judovanhempien peruskurssi. Kurssilla voitaisiin opiskella lajin perusteita ja etikettiä, kilpailusääntöjä, valmennuksen perusteita ja urheilijan polkua, judojärjestelmän perusteita Suomessa ja kansainvälisesti, ravitsemusta, vammojen hoitoa, urheilupsykologiaa ja muuta hyödyllistä ja tarpeellista. Tällaisesta tietopaketista voisi olla hyötyä niin urheilijan taustalla hääräävälle vanhemmalle ja se voisi toimia myös rekrytointikanavana erilaisiin seuran talkootehtäviin.

Judo on hyvä polku kasvaa ihmisenä yhdessä lapsensa kanssa. Oman pojan kanssa tuota polkua tuli taivallettua yli viisitoista vuotta eikä polku vieläkään täysin loppu ole, vaikka aivan näillä hetkillä oma poikani onkin saamassa jo omaa jälkikasvua. Siispä Eetu: jos joskus päädyt poikasi kanssa pehmeälle tielle, se on paras matka, jota lapsesi kanssa yhdessä voit tehdä. Niitä vuosia et varmasti tule jälkeenpäin katumaan.  Muista kuitenkinkin olla ensin isä ja vasta sitten valmentaja. Vaikka judo on tärkeää, on elämä vielä tärkeämpää.

Iskä

 

    Jaa Facebookissa