"Joku"

Merisotakoulun koulutuspurjehdusten aikana oli ainakin ennen muinoin joka päivälle määrätty ja nimetty päivystäjien lisäksi henkilö nimeltä ”joku”. Niinpä aina kun havaittiin, että jonkun pitäisi tuokin homma tehdä, pystyttiin saman tien käskemään tuo homma poloisen ”jonkun” tehtäväksi. Suomalaisessa judomaailmassakin tuo ”joku” tuntuu olevan nimetty. Se on valtakunnallisella tasolla judoliitto, paikallisella seura. Ongelma vain on se, etteivät nuo poloiset ole yksittäisiä henkilöitä, joilla olisi mahdollisuuksia hoitaa homma ”hetitässäjanyt.”

Mutta aloitetaanpa perusteista. Suomalaisen judon perusyksikkö on judoseura. Se on yhdistys, joka koostuu ihmisistä, jotka haluavat harjoitella judoa. Judoseuran perustehtävä on järjestää tilat, tatamit, pyörittää harjoituksia ja kursseja sekä järjestää vyökokeita. Muun muassa. Rahat tähän tulevat seuran jäseniltä itseltään ja toimintaa tukee tavalla tai toisella myös kunta. Suomalaisessa systeemissä rahallisesti näkymättömän panoksen tähän kuvioon tuo talkootyö. Se on suurin suomalaisen judon sponsori, jota ilman koko homma ei pyörisi päivääkään. Harjoituksia vedetään, seuran taloutta ja hallintoa pyöritetään, raha-anomuksia pannaan kunnalle, järjestetään kisoja ja leirejä, leivotaan mokkapaloja, lähdetään kisoihin valmentamaan. Tehdään hommaa rakkaudesta lajiin tai rakkaudesta lajia harrastavaan läheiseen.

Talkootyössä on se hyvä puoli, että se on ilmaista. Huono puoli taas on se, että se on vapaaehtoista, jolloin jonkun homman käskeminen ja tekeminen ei ole koskaan itsestään selvää. Tämän vuoksi muutamat seurat ovatkin palkanneet talkootyön täydentämiseksi seuratyöntekijöitä tai valmentajia. Ihmiseltä voi rahalla ostaa aikaa ja hänelle voidaan käskeä hommia hoidettavaksi. Työntekijöiden kanssa täytyy kuitenkin muistaa, että yhden ihmisen työpanokselle ei voi kasata loputtomasti hommia, vaan työtehtävät tulee pystyä hoitamaan siinä ajassa, josta maksetaan. Eikä tehtävän sisältöäkään pysty sormien napsautuksella muuttamaan vaikkapa hallintotyöstä treenien vetämiseen tai valmentamiseen, jollei tästä ole työsopimuksessa sovittu. Muutoin pääset selvittämään asiaa työsuojeluviranomaisen ja ammattiyhdistyslakimiesten kanssa.

Palkattu henkilöstö syö seuran varoja ja viime kädessä viulut maksavat seuran jäsenet itse (joissain tapauksissa yhteiskunta on antanut seuroille ”starttirahaa”). Yksikään seura ei palkatuista huolimatta toimi Suomessa täysin palkkatyön varassa, vaan talkootyö on kaikkialla edelleen työn selkäranka. Jokainen suomalainen seura on siis käytännössä edelleen yhdistys, jossa judokat eivät ole ”asiakkaita” vaan seuran jäseninä yhdessä tekemässä itselleen mieluista asiaa, judoa. Business-seuramalli ei ole koskaan Suomeen oikein rantautunut. Tällaisessa tapauksessahan judokat ovat asiakkaita, jotka rahalla maksavat firmalle judopalveluista. Mitä enemmän ja monipuolisemmin niitä halutaan, sitä enemmän niistä maksetaan. Omasta pussista. Talkootyötä ei tarvitse tehdä, jollei sitten halua vaikuttaa omiin maksuihinsa alentavasti.

Valitettavasti yhdistystoiminnan ja yritystoiminnan erot eivät ihan aina tunnu olevan ihmisille selvää. Otetaanpa teoreettinen esimerkki. Judossa orastavia lahjoja osoittaneen Kerttu-Mielikin isä vaatii, että seuran täytyy löytää tytölle oma valmentaja ja järjestää hänelle erikoistreeniä. Valitettavasti vaan seurasta ei löydy tällä haavaa henkilöä, jolla olisi aikaa, halua tai kykyä uhrata omaa aikaansa ja rahaansa Kerttu-Mielikin urheilijahaaveiden hyväksi. Seuran johto ei voi kuin pahoitella tai sitten vaihtoehtoisesti yrittää etsiä tällaista ihmistä joko talkootyöhön tai palkkaamalla. Ensimmäinen vaihtoehto on usein mahdoton, jollei seurassa tästä innostunutta ihmistä ole, jälkimmäinen vaatisi rahaa eli huomattavia jäsenmaksujen korotuksia. Ovatko muut seuran jäsenet valmiita maksamaan huomattavaa Kerttu-Mielikki-veroa jäsenmaksussaan?  Epäilenpä etteivät ole. Vaikka Kerttu-Mielikin isää kuinka kiukuttaisi, seura ei ole velvollinen järjestämään henkilökohtaista valmentajaa. Jatkamatta tätä esimerkkiä tämän enempää, totean kuitenkin tässä osoittaneeni yhden suomalaisen judon pullonkauloista: toiminnan laajuus ja laatu ovat vain ja ainoastaan kiinni siitä, millaisia ihmisiä seurassa sattuu milloinkin talkootyötä tekemään. Jos kilpavalmennuksesta kiinnostunutta henkilöä ei ole, kilpajudokoitaan ei seurasta tule. Sama pätee ihan mihin tahansa judon osa-alueeseen.

Hypätäänpä valtakunnalliselle tasolle. Suomalaista valtakunnallista judotoimintaa varten on perustettu judoliitto (itse asiassa se perustettiin 1958 ennen yhdenkään judoseuran perustamista). Seurat ovat antaneet tehtäväksi hoitaa sellaisia asioita, jotka eivät seuratasolla onnistu tai niitä ei ole jokaisen järkevää hoitaa erikseen. Tällaisia tehtäviä ovat esimerkiksi maajoukkuetoiminta, kansallinen kilpailujärjestelmä, koulutus, vyökokeet, kansainväliset suhteet, lajin etujen ajaminen kotimaisessa urheilujärjestelmässä, hallinnollinen tuki seuroille jne.  Judoliiton toiminta heijastaa ”omistajiaan”, suomalaisia judoseuroja. Sekin on yhdistys, jonka tekeminen perustuu - yllättävää kyllä - valtaosin talkootyölle. Toki työntekijöitäkin on, mutta heihin pätevät samat lainalaisuudet kuin seuratyöntekijöihin. He tekevät sitä hommaa mihin heidät on palkattu ja sen verran kuin heille maksetaan. Heidät on palkattu tekemään niitä hommia, joita vapaaehtoisvoimin ei pysty eikä kannata hoitaa. Rahoituksensa judoliitto saa judokoilta itseltään jäsenmaksujen muodossa ja toisaalta yhteiskunnalta: opetus-ja kulttuuriministeriöltä ja osin olympiakomitealta. Pieniä paloja rahoituksesta tulee toki muualtakin. Suurin judoliiton ”sponsori ” on sama kuin seuroillakin: talkootyö. Talkootyön määrää judoliitossa on vaikeaa laskea, mutta paljon sitä on. Esimerkiksi koko tuomarijärjestelmä pyörii täysin vapaaehtoisten varassa. Yhtäkään suomalaista judokisaa tai muuta judotapahtumaa ei järjestettäisi ilman vapaaehtoisia. Myös paljon hallinnollista työtä tehdään talkoilla. Itse asiassa rajanveto siihen, mikä on judoliiton toimintaa ja mikä seuratoimintaa on täysin mahdotonta tehdä. Jako on tarkemmin ajatellen mieletön: on vain judotoimintaa, jota me judokat teemme millon mitenkin organisoituneena.

Ihmiset (myös minä) esittävät ideoita siitä, mitä uusia asioita judoliiton tulisi tehdä tai mitä pitäisi muuttaa. Se on hienoa asia. Se kertoo siitä, että judo ei ole yhdentekevä asia. Ideoiden toteutus onkin sitten hankalampi juttu. Periaatteessa ongelma on sama kuin Kerttu-Mielikin kohdalla seuratyössä. Otetaanpa tästäkin esimerkki vaikkapa viestinnän saralta. Minäkin haluaisin, että Suomessa judo olisi esillä joka tuutissa ja mielenkiintoista sisältöä olisi tarjolla niin tekstinä, kuvina kuin videona. Joillakin lajeilla tämä onnistuukin. Vaikkapa jääkiekon osalta tarjolla on kotimaista sisältöä enemmän kuin kukaan ihminen pystyy inhimillisesti ottaen sisäistämään. Ero on siinä, että homma jääkiekossa on markkinavetoista. Kaikki sisällöntuottajat saavat rahaa, koska ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä. Jääkiekkoliiton ei tarvitse tällaista sisältöä medioihin tuottaa, sen hoitavat kaupalliset yritykset. Suomessa judossa ei sellaisia markkinoita ole. Esimerkiksi jos judokentän uuden piristyksen Hansokun puuhamiehet haluaisivat saada toimeentulonsa lehdestä, tulisi kassaan saada rahaa vähintään 100 000€ vuosi. Enpä usko, että onnistuisi Suomessa, toivottavasti kuitenkin joskus.

Oletetaanpa nyt että judoliitto haluaisi tehdä vaikkapa videohighlightseja kotimaisista kisoista. Ensimmäisenä pitäisi miettiä, kuka niitä tekee. Jos homma annetaan palkatuille työntekijöille, pitää heille kertoa mitä hommaa ei tarvitse enää tehdä. Ja miettiä samalla, miten sitten hoidetaan vaikkapa judoliiton taloushallinto. Videoiden kuvaaminen kisoissa ja niiden editoiminen kun vaativat aika paljon aikaa. Sitten pitäisi varmistaa, että työntekijällä on osaamista juuri tähän hommaan. Ja työsopimusta pitäisi muuttaa. Ja pitäisi varmaan hankkia myös tarvittava kalusto. Tai sitten palkata uusi työntekijä tähän ja miettiä, mistä rahat. Toinen vaihtoehto on ostaa palvelu joltakulta yrittäjältä. Tai vaikkapa asiaa harrastavalta judokalta. Siinäkin on oikeastaan samaa ongelmaa kuin edellisessä. Se vaatii rahaa ja on jostain muusta pois ja se jokin muu pitäisi löytää. Jos judoliiton omistajat eli judoseurat haluaisivat oikein kovasti tätä kaiken nyt tehdyn lisäksi, he voisivat päättää jäsenmaksun korotuksesta vaikkapa viidellä eurolla, jolloin 40 000 € löytyisi tähän hommaan. Tai sitten voisi käydä tuuri: löytyisi joku vapaaehtoinen, jolla olisi palava halu tehdä tätä ilmaiseksi. (Tällainenkin tuuri välillä käy: ilman Hannu Jokisen, Erkki Jokikokon ja muutaman muun osaamista ja innostusta, judokisoja pyöritettäisiin Suomessa varmaan vieläkin exelillä ja mekaanisilla pistetauluilla). Siinäkin ongelmana on tietysti se, että joskus se into hiipuu. Enkä nyt halua sanoa että mitään ei ole tehtävissä. Kaikki on tehtävissä, jos näin halutaan. Kerroinpa vain nyt niistä käytännön ongelmista, joita erilaisten ideoiden kanssa täytyy voittaa ennen kuin ne ovat valmiita toteutettaviksi.

Uusia ideoita tarvitaan. Suomalainen judo ei ole täydellinen eikä valmis. Kaukana siitä. Jos idea on sen laatuinen, että siinä on mukana resurssi aina parempi (Tyyliin: haluaisinpa että Suomessa ilmestyisi verkossa kilpajudoaiheinen lehti: tuumasta toimeen. Tai. Olisi kiva jos judoliiton puheenjohtaja turinoisi sekavia kerran kuussa blogissaan: miksipä en tekisi niin?). Mutta jos heitetään ilmaan vain idea, yleensä se joku jolta odotetaan homman toteutusta "hetitässäjanyt"on epämääräinen judoliitto. Olenkin joskus kysynyt joltain judoliittoa moittivalta, ketä ihmistä nyt oikein tarkoitat? Minua, toiminnanjohtajaa, jotakuta hallituksen jäsentä, tuomarivaliokunnan puheenjohtajaa, dankollegion puheenjohtajaa vaiko kenties itseäsi? Judoliitto kun olemme kaikki me. Päivystävää ”jokua” en ole vielä huutelusta huolimatta löytänyt. Vai huutelenko itseäni?

Tankki

P.S: Lupasin Petterille ja Tommille vastata Hansokun viimeiseen artikkeliin tällä blogilla. Lähti vähän lapasesta, ja huomasin että vastaus meni oikeastaan aika yleiselle tasolle eikä ollut kohdistettu suoraan teille. Toisaalta olette vastauksia saaneet myös facessa ja judon omalla ”MV-palstalla.” Teidän ideanne olivat kaikki hyviä ja osassa oli jopa keinoja mietitty. Tuo rahapalkintojuttu on monella tapaa ongelmallinen ja siihen ongelmakenttään nimimerkit qwerty_ ja ulkopm (en minä, eikä varsinkaan Sampo M :)) Suomi24:lla hyvin kantaa ottivat. En suoralta kädeltä siis lupaa mitään, mutta kaikki pidetään mielessä. Muutokset ovat yleensä pitkän varren perässä. Arvioidaan kokonaisuutta eli kannattaako muutokset tehdä ja mistä rahat tai mitä jätetään mahdollisesti jatkossa tekemättä. Tai sitten käy ehkä tsägä: joku ”joku” ilmoittautuu tekemään hommat tai judoliitto perii Bill Gatesin.

    Jaa Facebookissa